17. joulukuuta 2017

Itsepetos luomuratkaisu motivaatioon

Motivaatio on kuin typerä leikki, mutta sillä teemme itsemme eläviksi ja todeksi. Moniakaan motivaatio-ohjeita, jotka perustuvat vaihteleviin henkilökohtaisiin illuusioihin ei kannata ottaa omikseen, omien illuusioiden ollessa erilaisia. Näin ollen ensimmäinen askel on löytää motivaation lähde, jonka illuusiot tulevat samasta Mikä mikä maasta kuin omamme.
Osallistuin taannoin töissä palaveriin, jossa työnantaja kannusti alaistaan opiskelemaan sanomalla: ”Nyt kaikki on sinusta itsestäsi kiinni!”.  Niinhän sitä sanotaan, ajattelin, mutta samalla sisäinen oikeustajuni viilteli ranteitaan auki.  Kas, kun yleisestä harhasta huolimatta, se mitä elämässä tapahtuu, miten missäkin onnistuu, millaisia vaikeuksia kohtaa ja miten niistä selviää, ei läheskään aina ole pelkästään itsestä kiinni.  Lujasta uskosta ja hyvästä tahdosta huolimatta asiat menevät toisinaan pieleen ja elämässä ei aina käy hyvin, vaikka luottamus asioiden järjestymiseen olisikin syvä.
Kun kaikki on mennyt pieleen pahemmin kuin olisi osannut villeimmissä painajaisissakaan kuvitella, niin motivaatiota on liki mahdotonta kaivaa yksin esiin. Tutkitusti vuorovaikutuksella on keskeinen rooli motivaation synnyssä ja ylläpidossa. Vuorovaikutuksen ollessa intuitiivista, älykästä tai eheyttävää motivaatiovaje täyttyy huomaamatta. Joskus riittää, että yksi oikea henkilö uskoo, silloin tuhatkaan epäilijää ei hidasta vauhtia.
Tutkittaessa motivaation puutetta olisi syytä keskittyä ennemmin siihen, mitä on pinnan alla kuin siihen mitä näkyy pinnan päällä. Mikä on aito juurisyy toisen motivoitumattomuudelle? Petämme itseämme ja toisiamme hokemilla: ”saat sen, mihin uskot” ja ”jos teet sen eteen tarpeeksi töitä, se toteutuu”.  Erilaiset uskomukset eivät tee rikkoutuneesta psykofyysisestä kokonaisuudesta sen ehjempää. Jos mieli ei ole tiedostava ja toimintaa ohjaava, toimimme viime kädessä biologiamme mukaisesti. Vallan lipuessa biologialle minimoimme vaivaa ja maksimoimme rasvan varastointia. Tekosyyt ovat viekas tapa sanoittaa biologiamme haaveita (jädee, sipsii).
Unohdetaan hetkeksi ihminen ja ajatellaan nisäkkäille tyypillisiä reaktioita; pakeneminen, jähmettyminen, hyökkääminen ja karjuminen. On osin ristiriitaista, että usein toimiminen vastoin luonnollisia reaktioita tulkitaan motivaatioksi.  Sitä, että lapsi ei juokse ruotsin tunnilta kirkuen karkuun nimitetään hyväksi opiskelumotivaatioksi. Jos teini katsoo tuntematonta silmiin ja vastaa hymyyn hymyllä, eikä murahtamalla ajatellaan hänellä olevan positiivinen suhtautuminen toisiin ihmisiin. Onko ihmisen motivaation mittari se, mitä paremmin hän pystyy säätelemään luonnollisia reaktioitaan?
Motivaation ydintä mietittäessä en voi sivuuttaa aistiharhojen osuutta, esimerkiksi janoinen henkilö näkee lasissa olevan juomamäärän suurempana kuin mitä se todellisuudessa on, ihastunut henkilö puolestaan pitää ihastumisensa kohdetta jumalasta seuraavana.  Metsästettäessä tarunhohtoista motivaatiota nämä ja muut itsepetokset ovat taianomaisia työkaluja.  Motivaation lumo on kaksiteräinen miekka, johon addiktoitumalla satuttaa helposti itseään ja muita. Omaa motivaatiota hallittaessa omien aistien harhaanjohtavuutta kannattaa opetella tunnistamaan.  Hyvistä harhoista saa hyvää voimaa, huonoista puolestaan loistavia ongelmia.
Motivaationi luon itse ja itsepetos on sen sykkivä sydän.

19. marraskuuta 2017

Tuska, valheellinenkin pitää liikkeessä

Eilen oli kaverini 50-vuotis synttärijuhlat. Kerrassaan mahtavat bileet; meno oli katossa jo klo 20 ja varsin sekalainen seurakunta bailasi lähestulkoon selvinpäin toinen toistaan villeimmissä disco-glitterasuissa riehakkaasti bändin soittaessa taustalla.
Itse olin juhlissa jotenkin sivustaseuraajan roolissa, en löytänyt sisältäni hillitöntä hetkeen heittäytyjää vaan tyydyin tarkastelemaan muiden karkelointia etäämpää.

Päivittelin positiivissävytteisesti juhlien sisältöä viisaalle ystävälleni, joka ei pitänyt havaintojani mitenkään ihmeellisinä.  – Mieti nyt 50-vuotiaana sitä on pääsääntöisesti velaton, lapseton (tai ne ei enää suostu pyörimään jaloissa) ja rahaa on kertynyt tilille jo jonkin verran sekä elämä on muutenkin raiteillaan, niin ilon pystyy ottamaan koska tahansa irti ympäröivistä hetkistä rennolla otteella, totesi ystäväni. Yritin huomauttaa asian olevan yleensä niin, että nuorena sitä jaksaa juhlia. – 30-vuotiaat eivät osaa mitään, kaikista vähiten elää. Niillä on rahat, aika ja voimat totaalisen loppu, hän jatkoi.

Vuosia sitten toinen, ehkä vähemmän viisas, ystäväni on väittänyt, että suurin salaisuus, jonka jätämme lapsillemme kertomatta on, että muutumme sen jälkeen, kun olemme täyttäneet 15 vuotta yllättävän vähän.  Ehkäpä vähintään yhtä suuri mysteeri on viisikymppisten salaliitto; halu pitää nuoremmat vakuuttuneina elämän kovuudesta ja sisältämästä jatkuvasta draamasta.  Nisäkkäälle elämän perusedellytys on liikkeellä pysyminen, joten tämän petoksen voi hyvällä mielikuvituksella kategorisoida myös lajia suojelevaksi vaistoksi.
Toisaalta ehkä koko draaman selittäminen on vain tavaksi jäänyttä itsepetosta. Menneiden aikojen 50-vuotiaat ovat olleet kuolemassa kuluttavan ja rasittavan elämän aiheuttamiin vaivoihin, nykyiset onnellisemman maailman viisikymppiset yrittävät kuulostaa omilta vanhemmiltaan maailmassa, joka ei ole enää niin kauhea.

Miksi ihmismieli, vaiko vain suomalaismieli, on rakennettu, siten että sen myöntäminen, että oikeastaan kuuluu hyvää ja elämä on melko leppoista, on äärimmäisen vaikeaa. Toisaalta myös avunpyytäminen silloin kuin sitä oikeasti tarvitsisi, on melkoisen kynnyksen takana. Hyvät ja huonot kuulumiset polarisoituvat; niille, joille kuuluu hyvää - kuuluu todella upeaa ja niille, joille huonoa – äärimmäisen onnetonta.

Missä kohtaa lapsi lakkaa vastaamasta kuulumiskysymykseen silmät ilosta loistaen tai kyyneleistä täyttyen kulloisestakin tunnetilasta riippuen.  Mikä on se leikkauspiste, kun pieni ihminen ymmärtää, ettei universumi eikä edes suurin osa kanssaihmisistä oikeastaan välitäkään juuri hänen kuulumisistaan. Onko kyseessä evoluution opettama pelko, että jos kertoo löytämistään banaaneista joku tulee ja vie ne vai onko kyse sosiaalisesta pelosta, että jos kertoo ilostaan joku tulee lyttäämään ja vie tunteen pois? Onko ilon viestimisemme ilonpilaajien tappama?

Isoille nisäkkäille on tyypillistä etsivä käytös, hieman oikaistuna aivotutkimukset osoittavat, että aivojen hermoverkossa syntyy parhaiten uusia yhteyksiä eli oppiminen on helpointa silloin kun perustarpeet ovat tyydytetty ja aikaa jää itsensä huvittamiselle mielenkiintoisilla virikkeillä.  Kylläinen karhu leikkii yksinään lumipalloilla ja tyytyväisessä susilaumassa kilvoitellaan oksista ja painitaan ryhmänä. Haastavimmalla tasolla apinalauman pelit ja leikit ovat jo niin lähellä meitä, ettei niitä aina erota leikkipuiston menosta. Kukin eläin kokee ja näyttää hyvän hetken iloa ja suorittaa oppivaa uteliaisuutta omalla tavallaan.

Kun kerran ilon näyttäminen, kokeminen ja muissa näkeminen on laumaeläimillä (oli sitten susi tai apina) selkeän keskeistä, niin mistä johtuu ihmisten osoittama välinpitämättömyys omia ja toisten asioita kohtaan.
Sillä että kehottaa toista olemaan iloitsematta tai jopa kiinnostumatta asioista, ei tuntuisi olevan evoluutionääristä etua, kuitenkin teemme sitä jatkuvasti. Onko kyse osin tai joskus vallankäytöstä: Jos voin tuhota toisen ilon, olen hänen yläpuolellaan. Onko kyse stressinhallinnasta: tämä ei ole 10 hengen apinalauma, tämä on miljoonan ihmisen kaupunki.  Olemmeko vain ylikuormitettuja vai onko kyseessä kulttuurissamme oleva bugi, jossa satutamme itseämme ja toisiamme?

Mistä tämä kaikki näennäisyys kumpuaa? Miksi emme paljasta asioiden olevan hyvin välttämättä edes itsellemme, toisista puhumattakaan? Miksi 50-vuotiaat pääsääntöisesti vakuuttelevat elämän kovuutta, vaikka kaikki kipu on 20 vuoden päässä menneisyydessä?
Toisaalta ellemme usko omia valheitamme, lannistumme, muutumme välinpitämättömiksi ja lakkaamme liikkumasta. Liikkeen loppuminen merkitsee lopulta kuolemaa.

P.S. En väitä, että kaverini piti megadisko bileet kuolemanpelosta, kyllä se oli aitoa viisikymppistä iloa.


 

12. marraskuuta 2017

Huijaa äitiä, myöhemmin edessä on tuomarit ja jumala

Eilen vietettiin siskontyttöni 9-vuotis syntymäpäiviä. Lastenkutsujen päätteeksi olin tullut luvanneeksi pojalleni, että siskontyttö pääsee meille yökylään. Tällä hetkellä lasten maailmassa on meneillään Minecraft –peli villitys. He eivät muuta tekisikään kuin pelaisivat tuota typerän, jopa ruman, näköistä peliä. Nukkumaan käydessä vannotin lapsia, että aamulla ennen kello yhdeksää, he eivät todellakaan saa aloittaa pelaamista.

Heräsin kahdeksan jälkeen pelaamisen ääniin. Marssin yläkertaan ja kysyn varsin ystävällissävyisesti, että muistavatko he, mitä sovittiin. Molemmat kertovat muistavansa ja näyttävät kännyköitään, että katso nyt kello on jo yli yhdeksän. Lapset ovat yksissä tuumin ratkaisseet ongelman siirtämällä kellojaan tunnilla eteenpäin.

Olen samaan aikaan varsin vaikuttunut heidän kekseliäisyydestään että tietoinen siitä, että he ovat rikkoneet sovittuja sääntöjä. Kumpikin vielä tietenkin vakuuttaa, ettei ole siirtänyt kelloja, että ne ovat ihan itsestään menneet ja että kuinka he luulivat oikeasti kellon olevan yli yhdeksän.

Yritän ensin tuloksetta ratkaista tilanteen perinteisillä keinoilla: uhkailu, kiristys ja lahjonta. Päädymme lopputulokseen, että kukaan ei pelaa ennen kuin on selvinnyt, miten kellot ovat itsestään mystisesti vaihtaneet aikaa.

Palaan alakertaan olemaan salaa ylpeä lasten epärehellisyydestä.

En ole vielä tällä viikollakaan päässyt Thalerin käyttäytymistaloustieteestä ylitse. Hän on mm. osoittanut, miten ihmisolennon käyttäytymistä määrittää tappioon suhtautuminen ja varautuminen. Ihmiset toki pitävät voitoista, mutta vihaavat tappioita vielä enemmän.


Ajattelen yläkertaan jääneitä lapsia, he valitsivat mieluummin olla tekemättä mieluisinta mahdollista tekemisvaihtoehtoa kuin myöntävät valehdelleensa tai toimineensa väärin. Toki, jos olisin vaatinut tunnustusta uhkauksella: jos ette myönnä, niin ette saa ikinä pelata tai uhannut pelin pois heittämisellä, niin lopputulos olisi varmasti ollut toisenlainen.  Ihmismielellä on sisäänrakennettu tarve minimoida tuleva tappio. Tutkitusti tappio kiusaa enemmän kuin mitä samansuuruinen voitto aiheuttaa mielihyvää.

Olin jo eksymässä sille linjalle, että lapseni on peliriippuvainen ja että nykyaika on tehnyt hänestä lyhytjännitteisen ja voi taivas, miten kamalaa on, kun laiteaddiktio estää häneltä kokonaisvaltaisen ajattelun. Mutta hetkinen… sukupolvea aikaisemmin lapsoset olisivat kääntäneet herätyskellon viisareita ja leikkineet kaikessa rauhassa Legoilla. Sitä paitsi, jos rinnastetaan Legot ja Minecraft, niin siinä missä Legot kehittävät motoriikkaa ja hahmotuskykyä, Minecraft tarjoaa rajattoman määrän leikkimuodossa olevia älyllisiä haasteita.  Lentävien autojen ja virtuaalisten maailmojen yhteiskunnassa ne tulevat todellakin olemaan tarpeen.

Aikuisena sitä tietää, että nöyrällä anteeksipyynnöllä on paljon vähemmän merkitystä kuin sitovalla vakuutuksella, ettei tapahtunut enää koskaan toistu. Tässä tapauksessa lapset kuitenkin järkeilivät, että hattu käteen ja syntiä tunnustamaan on paras tapa minimoida vahinkoa, joten alakertaan marssi kahden hengen lähetystö anteeksipyytävin ilmein. Aikuinen olisi viisaana luvannut, ettei koskaan enää, mutta nämä aloittelijat panostivat pahanteon pahoiteluun.


Isommassa mittakaavassa jäin miettimään, mitenköhän paljon me aikuisetkin välttelemme pieniä tappioita ja jätämme ottamatta riskejä, joissa voitto olisi suhteessa huomattavasti tappiota suurempi. 

Ajan siirto episodin selvittyä valtakunnassa oli kaikki jälleen kohdallaan, lapset jatkoivat peliänsä ja tulin itse muistaneeksi yhden lapsuudessa oppimistani tärkeimmistä elämänohjeista: Valehtele äidille, se kannattaa ja on hyvää harjoitusta.